Kristinuskon suhtautuminen
sotaan ennen ja nyt
Antiikki eli vanha aika Kolmen ensimmäisen kristillisen vuosisadan ajan sotaan ja asepalvelukseen suhtauduttiin kielteisesti. Tätä perusteltiin sekä Jeesuksen opetuksella että Vanhan Testamentin profeettojen julistuksilla. Kun kristinusko tuli 300-luvulla Rooman valtakunnan
viralliseksi valtionuskonnoksi, monet kristityt joutuivat
ratkaisemaan uudelleen suhtautumisensa sotaan ja asepalvelukseen.
Sota tunnustettiin välttämättömyydeksi, jolloin kristityn oli mahdollista
osallistua sotatoimiin, mikäli kysymys oli oikeutetusta sodasta.
Tämä oli käsitys siitä, jonka mukaan on olemassa tietyt kriteerit siitä,
milloin aseeseen on lupa tarttua. Tämän ajatussuunnan tunnetuin edustaja
oli pohjoisafrikkalaisen Hippon piispa, kirkkoisä Augustinus.
Hän vaikutti keskiajan alussa 400-luvun alussa. Keskiaika Kristillinen ihanne oli ristiriidassa germaanisen elämänmuodon kanssa, johon kuului olennaisena osana sotilaselämä. Kuitenkin, feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen tullessa, kirkon oli pakko omaksua myönteisempi asenne sotatoimiin liittyäkseen tähän läänitysjärjestelmään. Clunyn uudistusliike täsmensi kirkon uuden kannan aseisiin keskiajan puolivälissä 900-luvulla. Tulkinta oli, että aidon ritarin piti aseineen puolustaa kirkkoa, köyhiä ja avuttomia. Sotapalvelus sai näin varhaiskeskiajan lopulla kirkon siunauksen. Ritaripalveluksesta muodostui kirkollinen seremonia jossa miekka ja keihäs siunattiin. Kirkon asenteen muutos tuki osaltaan ristiretkiaatetta. Aseisiin tarttuminen epäuskoisten kukistamiseksi tulkittiin Jumalalle otolliseksi teoksi. Tällöin ristiretkellä kärsitty kuolema turvasi syntien anteeksiantamisen ja välittömän pääsyn paratiisiin.
Oikeutettu sota tarkoitti aluksi vain puolustussotaa, jolloin kirkko oli oikeutettu tarttumaan aseisiin kristinuskon edistämiseksi. Espanjassa hyväksyttiin myös taistelu vääräuskoisia islamilaisia vastaan. Sota oli pyhää sotaa, kun sitä käytiin paavin vuoksi hänen ohjeidensa mukaan. Nykyään Oikeutetun sodan teoriaa on toisen maailmansodan jälkeen arvosteltu epärealistiseksi nykyaikaisen sodankäynnin maailmassa.
Yleisesti kirkkojen asenne sotaa kohtaan on ollut varovainen, sillä aktiivisesti sotaa puolustava tulkinta on yleensä liittynyt voimakkaisiin kriisivaiheisiin. 1600-luvulla sodittiin oikean uskon puolesta. Sodan edetessä kävi kuitenkin niin, että poliittiset ja taloudelliset edut nousivat ratkaisevimmiksi, kuin uskon puolesta taistelu. Kirkkojen kannalta on ollut paljon helpompaa hyväksyä se, että kirkon jäsenet ovat osallistuneet ylläpidettyjen sotajoukkojen toimintaan kuin hyökkäyssotaan. Pasifismi - rauhanaate Kirkkojen hyväksyvä asenne ei minkään aikakauden vallitessa ole ollut
täysin ristiriidatonta. Pasifistit, eli sodan ja aseellisen varustautumisen
vastustajat, ovat usein jääneet kirkkojen keskuudessa vähemmistöksi.
Heitä ei siis ole kuunneltu tehtäessä päätöstä sotaan ryhtymisestä. Nykyisten erilaisten rauhanliikkeiden jäsenet ovat sitä mieltä, että vain täydellinen aseistakieltäytyminen pelastaa maailman lopulliselta tuholta. Useat Euroopan maat ovatkin hyväksyneet uskonnollis-eettiset syyt päteväksi perusteeksi asepalveluksesta kieltäytymiselle. Teksti: Sanna Nurmi, Riina Ojanen, Erja Soini |