Ikonit

Ikonien avulla Raamatun henkilöistä ja tapahtumista voitiin kertoa kansalle. Ikonien eteen sytytetyillä kynttilöillä ja niitä suutelemalla ilmaistiin kuvien kunnioittamista. Ikonien uskotaan tekevän ihmeitä. Kiivaita teologisia kiistoja kirkossa aiheutti 700-luvulla kansan taianomainen asennoituminen ikoneihin. Vuonna 787 ekumenisessa kirkolliskokouksessa päätettiin, että kuvat eivät saa olla palvonnan kohteena, mutta ne voivat silti olla kunnioituksen kohteena.

Ikoni pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta.
(Ikoni, jossa kunnioitetaan ikonia!)

Ikonit ovat Raamatun tekstin vastineita ja erottamaton osa ortodoksista uskoa. Ikoni myös auttaa keskittymään rukoukseen.

Uskonnolliset toimitukset

Bysantin jumalanpalveluksessa korostui taivaallisen ja maallisen, jumalallisen ja inhimillisen, yhtyminen. Se näkyi kirkkorakennustaiteessakin. Liturgian luojina tunnetaan kirkkoisistä mm. Basileios Suuri (n. 330-379) ja Johannes Krysostomos (350-407). Ortodoksinen liturgia on aina ehtoollisjumalanpalvelus. Ortodoksinen jumalanpalvelus johdattaa ihmisen palvojan asemaan - nöyränä hän kohtaa Jumalan suuruuden.
Alkuosa on nimeltään opetettavien eli katekumeenien liturgia ja jälkimmäinen osa ns. uskovaisten liturgia. Proskomidiksi kutsutaan liturgian valmistavaa osaa, se merkitsee esiinkantoa. Joissakin maissa on vieläkin käytössä vanha tapa, jonka mukaisesti seurakuntalaiset tuovat kirkkoon lahjaksi leipää ja viiniä. Papit ottavat näistä lahjoista osan, joka siunataan ehtoollisaineeksi liturgiassa. Jäljelle jääneet lahjat jaetaan vastalahjaksi, eli antidoraksi kansalle.

Tuohuskynttilöitä ortodoksisessa kirkossa.

Yövartio, eli vigilia toimitetaan juhlapyhien aattoiltoina. Aluksi se kesti koko yön ja siihen kuului ehtoopalvelus, aamupalvelus ja ensimmäinen hetki. Pääsiäinen ja sitä edeltävä paasto ovat keskeisiä jumalanpalveluselämässä. Ikonien, kirkkolaulun, rukousten ja suitsutusten täyttämässä kirkossa näkymätön ja näkyväinen maailma kohtaavat toisensa.

Sakramentit

Sakramentit ovat pyhiä toimituksia ja niitä on seitsemän. Ne välittävät näkyvässä muodossa Jumalan näkymättömän armon uskovalle ihmiselle. Oikeat ainekset, oikein vihitty pappi sekä Pyhän Hengen kutsuminen ja asetussanojen lukeminen ovat sakramentteihin vaikuttavat tekijät.

Ehtoollisessa seurakunta tulee osalliseksi "leivästä joka on tullut alas taivaasta". Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kastamattomat poistuivat kirkosta, kun ehtoollinen alkoi. Sen takia vieläkin kuuluu huudahdus "ovet, ovet" muistutukseksi poistumisesta kirkosta. Ortodoksit käyttävät ehtoollisesta nimitystä eukaristia. Leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi papin siunatessa ne. Ripittäytyminen edeltää yleensä ehtoollista.

Kaste toimitetaan upottamalla lapsi kolmesti Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kastetoimitus alkaa pahojen henkien karkottamisella. Kaste uudistaa perisynnin turmeleman ihmisen kokonaan, siksi se on ortodoksisen käsityksen mukaan autuuteen välttämätön.

Mirhavoitelun sakramentti seuraa heti kasteen jälkeen. Mirhalla piirretään kastetun otsaan, silmiin, sieraimiin, suuhun, korviin, rintaan, käsiin ja jalkoihin ristinmerkki samalla lausuen: "Pyhän Hengen lahjan sinetti". Kastetun uskotaan saavan Pyhän Hengen ja sen mukanaan tuomat lahjat.

Ripittäytymisen tärkein edellytys on sydämen katumus. Papin lausumassa synninpäästössä ripittäytyjä kokee saaneensa synnit anteeksi. Pappi voi määrätä ripittäytyjälle kasvattavia hyvitystöitä esim. rukouksia ja paaston.

Pappeuden sakramentti on välttämätön muiden sakramenttien hoidon kannalta. Piispa suorittaa papiksivihkimisen "kätten päälle panemisella", minkä uskotaan alkaneen apostolien ajasta ja jatkuneen katkeamattomana sarjana, pappeuden sakramenttina.
Ortodoksipappina voi olla vain mies. Pappi voi olla naimisissa, jos on mennyt naimisiin ennen papiksi vihkimystä. Piispana voi olla vain naimaton mies.

Avioliitto on sakramentti, koska se on Kristuksen ja kirkon välisen hengellisen liiton kuva. Selibaattia pidetään kuitenkin korkeampana elämän muotona. Morsiuspari kruunataan vihkijäisissä, kruunu symboloi uskollisuutta evankeliumia kohtaan elämän eri vaiheissa.

Sairaan voitelu annetaan jokaiselle joka sitä pyytää. Ristinmerkki voidellaan sairaan otsaan, rintaan, käsiin ja jalkoihin seitsemän kertaa. Synnintunnustus edeltää toimitusta. Jumalan armo välittyy voitelussa sairaalle.

Ortodoksisen kirkon historia

Rooman valtakunnan hajottua itäiseen ja läntiseen Roomaan niin sanottu Bysantti eli itäinen Rooma jatkoi kehitystään keisarillisena valtiona. Bysantti säilyi suhteellisen yhtenäisenä, kunnes Konstantinopoli joutui vuonna 1453 islamilaisten valloittajien käsiin. Entisen Bysantin alueen kristityt saivat harjoittaa uskontoaan, mutta lähetystyö kiellettiin. Moskovan piispainkokouksessa 1448 Venäjän kirkko julistettiin itsenäiseksi. Idän kristillisyyden teologiset keskukset siirtyivät Venäjälle ja Moskovasta tuli "kolmas Rooma". Kirkosta tuli vahva maallisen vallan käyttäjä myös Venäjällä, Bysantin mallin mukaan.

Venäjän kirkon sisällä syntyi 1600-luvulla uudistusliike. Venäjän kirkko menetti itsenäisen päätösvaltansa Pietari Suuren kirkon uudistuksessa ja siitä tuli hallitsemisen väline. Hän mm. lakkautti patriarkan viran ja perusti pyhän synodin Venäjän kirkon johtoelimeksi. Kirkko alistettiin valtion valvontaan. Sen jälkeen ortodoksisen kirkon tehtäviin kuului järjestyksen ylläpito ja opposition vaientaminen, eli se toimi eräänlaisena valtiollisena poliisina. Valtio ja kirkko olivat useimpien venäläisten mielestä sama asia. Ortodoksisen kirkon suhteet valtioon ovat siten olleet historiallisista syistä monimutkaiset.

Venäjän kirkko joutui ahtaalle bolsevikkien vallankumouksen myötä vuonna 1917. Kirkon omaisuus takavarikoitiin valtiolle ja uskonnon opetus kouluissa lopetettiin. Sen seurauksena kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Kirkolla oli merkittävä asema kansalaisten rohkaisemisessa taisteluun toisen maailmansodan aikana. Venäjän ortodoksinen kirkko sai laillisen aseman vuonna 1945. 1950-luvun lopulta alkaen uskontopolitiikka kiristyi, mutta Gorbatsovin noustua valtaan vuonna 1985 kirkkojen asema helpottui. Uskonnonopetusta sääteleviä lakeja muutettiin, suljettuja kirkkoja ja luostareita avattiin.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kirkko on ollut vaikeassa asemassa. Se on torjunut valtiovallan tarjoaman aseman valtiokirkkona. Luottamus kirkon ja valtion välille on palautumassa vähitellen. Venäjän ortodoksinen kirkko on aina katsonut olevansa kirkko, jonka tehtävänä on pyhittää Venäjän kansa.

Lisätietoja: Venäjän ortodoksinen kirkko 1900-luvulla

Teksti: Anne ja Gätlin sekä Timo Muola
Kuvat: Timo Muola
Nettisivun teko: Timo Muola

TAKAISIN KIRKKOKUNNAT JA USKONTOKUNNAT -SIVULLE

TAKAISIN PÄÄSIVULLE

TAKAISIN KIRKKOKUNNAT JA USKONTOKUNNAT -SIVULLE

TAKAISIN PÄÄSIVULLE