Johdanto
Muinaissuomalaiset uskossa luonnon ja vainajien palvonta oli keskeisellä sijalla.
Suomalainen muinaisusko liittyy pohjoisten- ja suomalais-ugrilaisten kansojen
yhteiseen uskomusperinteeseen, jossa on muilta kansoilta omaksuttuja vaikutteita.
Suomeen tuli vaikutteita idästä ja lännestä. Idässä karjalaiset tapasivat Novgorodista
tulleita kauppiaita ja lännestä viikinkejä.
Suomen heimoilla, karjalaisilla
ja hämäläisillä oli toisistaan poikkeava elämäntapa, kulttuuri ja uskonto.
Karjalassa palvottiin pyyntikulttuuriin kuuluvia jumaluuksia,
jotka elivät metsässä ja luonnossa. Luonnon vallitsijoita olivat peukalonkokoiset,
isonenäiset maahiset. Länsi-Suomessa uskottiin pihapiiriin kuuluviin olentoihin,
kuten haltijoihin ja tonttuihin.
Muinaisuskon vaikutus ilmeni vielä pitkään
kristinuskon Suomeen tulon jälkeen. Varsinkin Itä-Suomessa ortodoksinen uskonto
ja muinaissuomalaisten usko elivät rinnakkain.
Suomalainen muinaisusko oli valtauskontona ennen kristinuskon tuloa Suomeen eli
noin 1100-luvulle asti. Muinaisusko on kristinuskon tulosta huolimatta vaikuttanut
Suomessa 1500-1900-luvulle asti. Nykypäivän monet sanonnat ja termit pohjautuvat
suomalaiseen muinaisuskoon ja tämän uskomusperinteen seuraajia elää yhä
Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä.
Ahti - veden jumala
Muinaissuomalaisten jumalat
Muinaissuomalaiset palvoivat monia jumalia, jotka vaihtelivat ajoittain ja paikoittain.
Eräs näistä on Ahti, vedenjumala, jonka nimi lienee peräisin hylkeiden emuulta.
Ahti hallitsi vesiä ja rajoitti kalasaaliiden määriä.
Tapio oli hämäläisten metsänjumala.
Karjalaisten metsänjumala oli Hiisi, joka asui Hiitolassa.
Tapio päätti metsästysonnesta eläinten emuujen kanssa. Ja jos Tapion suututti
esim. pyytämällä liikaa riistaa, Tapio saattoi eksyttää metsämiehen metsään
kiertämään ympyrää.
Ukko Ylijumala oli sään, sadon ja ukkosenjumala.
Ukko oli palvotuin ja tärkein jumalista ja häntä pelättiin ja kunnioitettiin.
Salamoiden uskottiin syntyvän kun ukko iski ukonkirveellä, ukonvasaralla,
nuolella tai miekalla ja ukonilman kun hän kynsi vaunullaan taivasta tai
rakasteli naispuolisen Akan, naisensa kanssa.
Shamaani
Shamaanit
Suomalaiset olivat tunnettuja noituudestaan. Noidat olivat tietäjiä eli shamaaneja
ja hoitivat myös papin, ennustajan ja lääkärin rooleja.
Shamaanin sielun uskottiin transsissa kykenevän käymään henkien sekä jumalten
luona ja siksi shamaaneilta kysyttiin tietoja menneestä ja tulevasta
ja pyydettiin apua sairaiden parantamisessa.
Transsitilassa shamaanin sielu
irtaantui ruumiista ja matkasi tuonpuoleiseen maailmaan esim. linnun muodossa.
Shamaaneiden apuvälineitä transsitilan saamiseksi olivat noitarummut,
karhun hampaat ja - käpälät sekä tanssiminen. Shamaanin kuolema oli
kriisi yhteisölle, koska yhteys tuonpuoleiseen katkesi ja uuden
shamaanin etsiminen oli vaikeaa.
Tonttu
Haltiat ja tontut
Luonnossa uskottiin olevan haltioita, joita alettiin kutsua myöhemmin tontuiksi.
Myös elottomalla luonnolla ja luonnonpaikoilla sekä eläinlajeilla, lähteillä,
rakennuksilla ja ihmisillä oli omat haltiansa. Haltioilla, jotka olivat alati läsnä,
oli taito hallita omaa osastaan, mutta myös auttaa esim. eksynyttä ihmistä -
tai eksyttää hänet pahemmin.
Haltioiden ulkonäkö määräytyi niiden hallitseman asian mukaan.
Mm. saunatonttu oli noesta musta tai aivan putipuhdas. Sukupuoli vaihteli yleensä melko vapaasti,
mutta silti keittiössä ja navetassa hääräävät tontut olivat naispuolisia.
Kodista, jossa haltia oli saatu suopeamieliseksi, ei lämpöä ja tunnelmaa puuttunut
ja leivänkin kehuttiin olevan parempaa tällaisessa talossa. Vaikutusvaltaisimpia haltioita
olivat jumalat ja vähäisimmät haltijat taas taikavoimaa.
Emuut
Emuut olivat kantaäitejä, jollainen jokaisella eläinlajilla oli.
Kantaäidit voitiin kuvitella tavallista suuremmiksi. Esim. kalojen emuut kuviteltiin
jopa miehen mittaisiksi. Joitakin emuita tunnetaan nimeltäkin.
Esim. Käreitär oli kettujen emuu ja Höyheneukko riistalintujen emuu.
Nokeinen taas soopelien ja Juoletar saukkojen emuu. Metsästysonni oli riippuvainen
näiden kantaäitien suopeudesta. Riistaa on täytynyt pyyntionnen menetyksen
pelossa käsitellä kunnioittavasti ja saaliseläinten luut haudata rituaalisesti.
Tästä on säilynyt muisto karhunpeijaisissa.
Maahiset
Maahinen on maan alla elävä haltija. Maahiset ovat samankaltaisia kuin ihmiset.
Maahiset paimentavat maan päällä porojaan ja hoitavat lehmiään, lampaitaan ja vuohiaan.
Jos poromies yllätti joskus maahisen paimentamassa poroja, hän voi yrittää saada tokan
omakseen heittämällä jonkin rautaesineen tokan yli. Porot, jotka jäävät poromiehen
ja heitetyn raudan väliin, ovat hänen omaisuuttaan.
Maahistytöt ovat kuuluisia kauneudestaan.
Monet poromiehet ovatkin ottaneen vaimokseen kauniin maahisneidon.
Maahiset loukkaantuvat siitä, jos kaataa maahan kuumaa vettä tai jos ihminen
pystyttää kotonsa tai talonsa niiden asuinsijojen yläpuolelle. Maahiset järjestävät
onnettomuuksia, jotta ihmiset muuttaisivat pois. Maahisnaiset kävivät toisinaan
maan päällä vaihtamassa oman lapsensa ihmislapseen. Jos ihmislapset eivät
sopeudu uuteen paikkaan, ne on palautettava takaisin.
Karhun palvonta
Karhu on ollut palvottu eläin ja sen uskottiin olevan peräisin taivaasta.
Kun karhu oli pyydystetty, sen kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset.
Niiden avulla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen
riistaksi metsään. Peijaisissa syötiin, laulettiin ja kerrattiin metsästystapahtumaa.
Lopuksi karhun kallo vietiin metsän vanhimpaan ja suurimpaan honkaan ja uskottiin,
että siten karhu ei kanna kaunaa pyytäjille ja pääsee takaisin metsään.
Karhunpeijaisissa on vaikutteita muinaisen metsästys-keräilykulttuurin
shamanistisesta maailmankuvasta. Kivi- ja pronssikauden kalliomaalauksissa on
kuitenkin paljon enemmän kuvattu hirviä kuin karhua.
Pyhiä paikkoja, puita ja kiviä
Pyhissä lehdoissa harjoitettiin uskonnollisia menoja. Niissä saattoi olla
uhriaitauksia, joihin heitettiin uhreja, mutta joiden sisään ei saanut mennä.
Suomesta on löytynyt suossa säilynyt jumalankuva joka kertoo lehdoissa
säilytetyistä puisista jumalkuvista.
Muita pyhiä paikkoja olivat mm. kosteikot. Jyrkkiä rantoja, puroja, lähteitä
ja soita käytettiin uhraukseen. Kosteikkoihin jätettiin piikiviä ja tuluksia,
joita käytettiin ehkä ei-toivottujen henkilöiden, kuten rikollisten teloitukseen
ja hävittämiseen. Kosteikkoihin upotettiin myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia.
Muinaissuomalaiset eivät olleet erityisen raakoja, sillä monissa muinaiskulttuureissa
esimerkiksi vammaisena syntyneitä lapsia on tapettu tai jätetty kuolemaan.
Kuppikivet olivat pyhiä. Niihin oli hakattu kuoppia, joitten merkitykseen
on monia teorioita. Tutkijat ovat esittäneet kuoppien olevan vainajien reittejä
tuonpuoleiseen. Monikuoppainen kivi syntyy kun usean vainajan reitit hakattiin
samaan kiveen. Kolon kautta uskottiin saavan yhteyden siitä menneeseen vainajaan
ja koloihin jätetyt uhrilahjat menisivät Tuonelaan lahjoiksi vainajalle.
Tonttukivet yhdistettiin hedelmällisyyteen ja haltijoihin ja pöytä- ja alttarikivet
olivat luultavasti uhripaikkoja.
Pyhiä puita olivat talojen läheisyydessä kasvaneet vanhat, erikoiset ja
suurikokoiset puut. Niitä ei saanut kaataa eikä oksia taittaa,
muuten pahan tekijää seurasi suuri onnettomuus.
Kärpässieniä
Kansanparannus
Muinaissuomalaiset uskoivat tautien syynä olevan pahan henkiolennon tai
vihamielisen noidan, joita vastaan tehosivat loitsut. Fyysinen hoito tapahtui
usein saunassa, jossa ihoa hoidettiin tervalla. Sairaus yritettiin palauttaa
takaisin lähtöpaikkaansa. Esimerkiksi veden luona tarttunut sairaus oli veden
väen syytä ja sairaus piti palauttaa takaisin veteen. Parantaja oli usein
samaani ja joillakin heistä oli verenseisauttajan kyky, jonka saattoi saada
perintönä suvussa.
Loitsut
Loitsut olivat keino puuttua maailman kulkuun yliluonnollisella tavalla.
Loitsujen avulla pyrittiin parantamaan sairaita, lisäämään onnea ja vaurautta
sekä vahingoittamaan vihollista. Manojen avulla taas pyrittiin manaamaan
paha henki ihmisestä pois. Loitsut olivat yleensä kalevalamittaisia lauluja. Esim.
”Mene kipu kiven kolohon,
alle paaen pakkuraisen,
ei kivi kipuja itke,
paasi vaivoja valita.”
Eräs tärkeä loitsujen muoto perustui loihdinnan kohteen alkuperän
tietämiseen ja julkilausumiseen. Uskottiin, että ilmiöitä ja olentoja
pystyttiin hallitsemaan, jos niiden alkuperä tunnettiin.
Maailmankuva
Kivikaudelta periytyneiden käsitysten mukaan taivas oli padanpohjan
muotoinen taivaankansi. Joissakin tarinoissa taivaankansia kerrottiin
olevan monta kerrosta. Pohjoisessa sijaitsi jättimäinen meripyörre
nimeltään Kurimuksen kurkku, jonka aiheutti kenties maailmanpylvään pyöriminen.
Maailman reunoilla sijaitsi lintukoto, jossa uskottiin muuttolintujen asuvan talvet
ja Linnunrata oli lintujen reitti, jota pitkin ne kulkivat lintukotoon ja takaisin.
Tähdet olivat luultavasti reikiä taivaankannessa.
Juhlia
Keväällä järjestettiin hedelmällisyysmenoja. Pellonpekolle ja varsinkin
Ukolle on pidetty komeita pitoja, joihin on liitetty olutjuomingit.
Ukon juhlaa kutsuttiin tutummin nimellä Juhannus. Juhlissa arvottiin,
missä talossa seuraavana keväänä juhlittaisiin. Juhlatalo valmistautui koko
vuoden tulevaan kestitykseen ja leipoi syksyllä ensimmäisistä uutisjauhoista
monta kiloa painavan leivän, joka säilytettiin aina kevääseen asti.
Leipään painettiin keskelle talon avaimen kuva, jotta Ukko tietäisi, kuka järjesti
pidot hänen kunniakseen.
Ukon vakoissa on saattanut olla mukana myös
vedellä kasteleminen sateentuottamistaikana, mutta lisäksi hedelmällisyyteen
yhteydessä olevia seksuaalimenoja. Mitä enemmän kansa joi ja piti hauskaa,
sen parempi tuli sadosta.
Kekri oli sadonkorjuujuhla, jota vietettiin samoihin aikoihin kuin nykyään
pyhäinpäivää. Kekriaamuna taloon saapui köyripukki. Jos taloa ei ollut pukin saapuessa
vielä lämmitetty tai hänelle ei tarjottu ruokaa ja viinaa, pukki suuttui ja rikkoi uunin.
Yleensä köyripukki sai haluamansa heti ja siitä johtuen hän oli melkoisessa humalassa,
kun oli kiertänyt koko kylän talot. Tämä varmisti tulevan vuoden hyvän onnen.
Varsinaisissa kekrijuhlissa uhrattiin lampaita, lehmiä ja vuohia ja niiden liha tuli
syödä mahdollisimman tarkasti. Myös viinalla oli hyvin suuri merkitys. Uskottiin,
että mitä enemmän isäntä oli humalassa, sitä parempi viljasato tulisi seuraavana vuonna.
Kekriin liittyi myös keinuminen ja kiikkuminen, joita rytmitettiin erilaisilla lauluilla.
Juhlan tunnelma oli aina riemukas.
Vakkajuhlat pidettiin luultavasti pyhässä lehdossa, joissa uhrattiin vakallinen
ruokaa ja juotiin pyhitettyä olutta, erityisesti ukon malja.
Vakkajuhliin saattoi kuulua myös esim. polvistuminen rinkiin tai
rituaalista tanssimista. Ukon vakkoja pidettiin ainakin kevätkylvön
yhteydessä parantamaan säätä.
Vainajakultti
On uskottu, että kuolleen ihmisen sielu meni kuolleiden valtakuntaan eli Tuonelaan.
Karjalassa taas uskottiin, että sielulintu tuo sielun syntymässä ja vie sen
jälleen kuolemassa. Vainajan sumumainen, läpinäkyvä, varjomainen, osittain
näkyvä tai luurankomainen sielu saattoi myös kummitella eläville,
jos vainajalta oli jäänyt jokin asia tekemättä tai häneltä oli rangaistus
jäänyt kärsimättä. Šamaaneja lähetettiin Tuonelaan hakemaan vainajilta
tietoa tai hakemaan vainajan ihmisten ilmoille apuhengeksi,
joten etäinen esivanhempi saattoi olla ihmisen suojelushaltijana.
Sukulaisten tuli pitää huolta vainajista varustamalla heidät matkalla ja
tulemalla toimeen esi-isiensä asuinsijoilla. Vainajien hautoihin laitettiin ruokaa,
koruja, aseita ja muita tarpeellisia esineitä. Kalmistot toimivat hautapaikkoina,
joihin sijoitettiin pysyvästi vainajien ruumiita eli kalmoja tai näiden jäänteitä
arvokkaasti ja perinteitä kunnioittaen. Kalmisto on tarkoitettu vainajan
viimeiseksi leposijaksi, mutta nykyisin muun muassa tilanpuute pakottaa
joskus siirtämään vainajan jäänteitä vielä kalmiston sijoittamisen jälkeenkin.
Ruumiiden pois siivoamiseksi tehty joukkohauta tai satunnainen maahan jääneiden
ruumiiden rykelmä esimerkiksi sotatantereella ei ole mikään kalmisto,
sillä näihin ei liity samantapaista arvokkuutta tai kunnioitusta.
Itä-Suomessa rakennettiin haudalle pieni hirsitupanen.
Sen ikkunasta vainajan uskottiin seuraavan kylän tapahtumia.
Vainajien tulo hautausmaalta asutusalueelle eläviä kiusaamaan estettiin
tekemällä kalmiston ja asuinalueen väliin karsikko eli vainajaa koskeva
merkintä mäntyyn, yleensä tämän nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi.
Karsikon nähtyään kalmistolta kotiinsa palaava vainajan haamu
viimeistään tajusi kuolleensa ja kääntyi takaisin.
Lähteet:
Jyrki Rossi / Kohtaamisia
Suomalaisten muinaisusko / koulut.kirkkonummi.fi/seppa/uskonto/uskonto2.htm
Suomalainen muinaisusko / Ytimennävertäjät/www.kolumbus.fi/sagafre/Muinaisusko.html
Muinaisusko / wwww.jns.fi/museokoulu/ kokokuva/uskonto/muinaisusko.html
Suomalainen muinaisusko / fi.wikipedia.org/wiki/Suomalainen_muinaisusko
Opintoverkko & Harri Peltomaa / Suomen kirkkohistoria -> suomalainen muinaisusko / verkkopolku.net/ view.php?asiakas=suomkkohist&pageid=2
Teksti: Katariina ja Lisette
Kuva: Katariina ja Lisette
Nettisivun teko: Timo Muola
TAKAISIN USKONTO SUOMESSA -SIVULLE
TAKAISIN RAAMATTUNETIN PÄÄSIVULLE
TAKAISIN USKONTO SUOMESSA -SIVULLE
TAKAISIN RAAMATTUNETIN PÄÄSIVULLE