1900-luku – itsenäisyyden ajan kirkko
(kirkko tarkoittaa tällä nettisivulla Suomen ev.lut.kirkkoa)

1900-luvun alku oli kuohuvaa aikaa. Suomalaiset pyrkivät itsenäisyyteen – mutta millaiseen? Vasemmisto halusi sosialistisen, yhteisomistukseen perustuvan Suomen, oikeisto halusi kapitalismin eli vapaan markkinatalouden jatkuvan. Raja punaisten ja valkoisten välillä alkoi hahmottua.

Vasemmisto arvosteli kirkkoa ja sen asemaa. Forssan kokouksessaan 1903 Suomen Työväenpuolue vaati kirkkoa erotettavaksi valtiosta ja uskonnonopetusta pois koulusta.

Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917. Heti seuraavana keväänä 1918 käytiin vapaussota-kansalaissota valkoiset vastaan punaiset. Ratkaisutaistelut käytiin Tampereen hallinnasta. Kiivaimpia taisteluja käytiin Kalevankankaan hautausmaalla, kun punaiset yrittivät pysäyttää valkoisten hyökkäyksen. Valkoiset voittivat sodan.

Kirkko oli valkoisten puolella. Monet papit kuitenkin auttoivat tappion kärsineitä ja heidän perheitään.

Kirkon ja papiston kritiikkiä punaisia ja vasemmistoa kohtaan johtui kolmesta asiasta:

1. Marxilainen sosialismi ja kommunismi ovat ateistisia, eli ne kieltävät Jumalan olemassaolon
2. Punaiset nousivat kapinaan laillista hallitusta vastaan. Luterilaisuudessa on aina Martti Lutherista asti elänyt voimakas laillisen esivallan kunnioitus.
3. Punaiset tekivät joitain väkivallantekoja kirkkoa ja pappeja vastaan:

Ennen vapaussota-kansalaissotaa monet ajattelivat, että kirkosta eroaa suuri määrä ihmisiä, kun se vihdoin tulee mahdolliseksi.

Sosialistisessa Työmies-lehdessä kirjoitettiin 1917:

Uskonnonvapauslaki säädettiin vuonna 1922 ja se tuli voimaan vuoden 1923 alusta. Silloin olisi vihdoin voinut vapaasti erota kirkosta. Kuitenkin vain 0,74 % suomalaisista (noin 23 000 ihmistä) erosi kirkosta. Suurelta osalta työväestöä oli suurin katkeruus kirkkoa kohtaan jo haihtunut. Sivistyneistö sen sijaan ei enää kehdannut tai uskaltanut erota kirkosta, koska heitä olisi voitu luulla sosialistisiksi ateisteiksi.

Ihmiset halusivat vapaaehtoisesti pysyä kirkon jäseninä. Valtionkirkko oli siten muuttunut kansankirkoksi. Suurelle osalle kansaa kirkko oli kaikesta puutteistaan huolimatta tärkeä, monelle jopa rakas. Varsinkin herätysliikkeet olivat juurruttaneet ihmisiin kirkon arvostusta.

Talvi- ja jatkosodan aikana 1939-1944 sotilaspapit toivat kirkon uudestaan koko kansan luo.

Niin sanotut asevelipapit halusivat jatkaa sotien aikana syntynyttä luontevaa yhteyttä kansaan myös sodan loputtua. Heidän ihanteensa oli kansankirkko, jossa kirkko auttaa ja tukee kaikkia suomalaisia, eikä enää jaa ihmisiä uskoviin ja ei-uskoviin. Kirkko kehitti uusia työmuotoja, kuten perheneuvonta.

Kansankirkollisuuden vastapainoksi syntyi uusi hengellinen herätys, josta käytetään nimitystä viidesläisyys (=viides herätysliike). Sen ytimiä ovat Suomen Raamattuopisto ja Kansanlähetys.

Herätyskristillisyyttä

1900-luvun loppupuolella kirkko pyrki voimakkaasti uudistumaan. Kehitettiin leiri- ja retkirippikoulu (ja muut erikoisrippikset) sekä isoskoulutus; uusi virsikirja tuli 1986, naispappeus 1988 ja naispiispuus pian sen jälkeen, uusi raamatunkäännös saatiin 1992. Uusia, vapaampia messuja syntyi paljon: Afrikkalainen gospel-messu, Tuomas-messu, Vastatuuleen-messu, Hiljaisuuden messu...
Syntyi myös uusi folk-, rock- tai jopa heavy-pohjainen hengellinen musiikki.

Joidenkin mielestä uudistuksien tahti oli liian kova. Varsinkin naispappeus sai vastustajia, eniten evankelisesta herätysliikkestä ja viidesläisyydestä.

Suomalaiset arvostavat kirkon toiminnassa erityisesti toimituksia (kasteet, hautaukset, avioliittoon vihkimiset...) sekä kirkon työtä sairaiden ja vaikeuksissa olevien hyväksi (diakoniatyö).