Yltiö- eli radikaalipietismi hylkäsi luterilaisen
puhdasoppisuuden oppijärjestelmän
ja korosti sisäistä Kristus-kokemusta. "Sisäinen sana" (eli Kristuksen puhe suoraan
omaan sydämeen) nousi myös Raamatun yläpuolelle. Radikaalipietistit odottivat
Kristuksen toista tulemista ja näkivät oman aikansa tapahtumissa siitä kertovia merkkejä.
Radikaalipietismin merkittävin johtaja Euroopassa oli pietismin kirkkohistorioitsija
Gottfried Arnold (1666-1714), joka halusi asettaa varhaiskristillisyyden koko kirkon esikuvaksi.
Hänen teoksistaan kuuluisin on "Unpartheyische Kirchen- und Ketzer-Historie"
(Puolueeton kirkko- ja kerettiläishistoria, 1699-1700). Tässä kirjassaan Arnold
alensi kaikki kirkkokunnat uskontopuolueiksi, jotka ovat alkukristillisyyden vastaisia.
Arnoldin mukaan melkein aina kerettiläiset, vainotut, ovat olleet oikeassa, kun taas
virallinen kirkko on erehtynyt.
Yltiöpietistit julistivat kirkon
olevan "suuri portto",
Jumalasta luopunut Saatanan kirkko.
Suomessa
oli esiintynyt jo ennen nälkävuosia ja Isoavihaa pietististä
liikehdintää. Pietististen herätysten aloittajina maassamme esiintyivät muutamat
äärimmäisyysmiehet, jossa puhdasoppisuuden puutteet olivat virittäneet voimakkaan vastarinnan.
Nämä niinsanotut yltiöpietistit hyökkäsivät valtiokirkkoa ja sen papistoa vastaan.
Turun tuomiokirkon päälaivan holvit
Juuri näiden holvien alla
Ulstadius juoksenteli alasti,
(Turun tuomiokirkon päälaivan
holvit nostettiin nykyiseen
24 metrin korkeuteen jo 1400-luvulla)
Joukko akateemisia henkilöitä, esim. Lars Ulstadius (k. 1732), Olaus Ulhegius (k. 1702)
ja Petrus Schaefer (k.1729) häiritsivät Turun tuomiokirkossa pidettyjä jumalanpalveluksia,
arvostelivat luterilaista vanhurskauttamisoppia ja soimasivat pappeja. Kesällä 1688 Turun tuomiokirkossa
keskeytyi saarna, kun kirkon keskikäytävälle ilmestyy ryysyihin verhoutunut, pitkätukkainen ja villin
oloinen virastaan erotettu pappi Lars Ulstadius. Hän alkoi lukea ponsilauselmia, joissa julistettiin,
että luterilainen oppi on kirottu, saarnaajat täynnä jumalanpilkkaa ja ihmiskeksintöjä ja että
papeilla ei ole Pyhää Henkeä. Kun häiritsijää yritettiin ottaa kiinni, hänen vaatteensa
repeytyivät irti. Lopulta hän juoksi kirkossa alastomana pitkin pääkäytävää. Ulstadius ja muut
häiritsijät tuomittiin vankeuteen.
Kansa kauhistuu Ulstadiusta
Koko ulkomainen kirkkolaitos oli radikaalipietistien mielestään tarpeeton. He erosivat
kirkosta ja pyrkivät oman, samalla tavalla ajattelevien ja uskovien seurakunnan muodostamiseen.
Yltiöpietistejä kutsuttiin myös eristäytyjiksi ja separatisteisiksi ja siten liike oli
kirkosta erilleen pyrkivä. (Separatismi = erottautumiseen pyrkivä)
Yltiöpietismi levisi Suomessa n. 1730 myös Keski- ja Etelä-Pohjanmaan rannikkoväestön keskuudessa.
Siellä johtajina olivat kälviäläiset veljekset, kornetti Jakob Ericksson (1689-1737) ja kersantti
Erik Ericksson (1695-1761). Heidän johtamansa liike oli kaikkea kirkollisuutta vieroksuva ja
luonteeltaan mystis-separatistinen (mystisyys viittaa "sisäisen sanan" korostukseen). Liikkeen
johtajat kannattajineen tuomittiin maanpakoon, ja he harhailivat eri puolilla Eurooppaa, kunnes
liikkeelle uskollisina pysyneet asettuivat 1745 Tukholman saaristoon.
Abraham Achreniuksen (1706-69) tie vei maltillisesta pietismistä radikaalipietismin kautta
takaisin kirkolliseen maltilliseen pietismismiin. Hän sai ensimmäiset vaikutteensa pietismistä
kartanopietismin kautta. Hän oli nimittäin
kreivi Gustaf Creutzin kodissa kotiopettajana. Valmistuttuaan papiksi
hän oli ensin pietismin maltillinen kannattaja. Tutustuttuaan Erickssonien liikkeeseen hän luopui
kuitenkin papinvirasta 1740. Siirryttyään Ruotsiin 1741 hän huomasi separatistien eripuraisuuden ja
tapasi herrnhutilaisia, joiden iloinen pietismi ei ollut kirkonvastaista. Achreniuksen käsitykset
muuttuivat ja hän palasi Suomeen 1743. Hän pääsi Turun linnan saarnaajaksi 1748, ja 1753 hänet
nimitettiin Nousiaisten kirkkoherraksi. Tässä tehtävässä hänestä tuli Lounais-Suomen
kansanherätyksen johtaja ja osittain hänen vaikutuksestaan tämä liike suuntautui kirkolliseen uomaan.
Tästä kansanherätyksestä muotoutui rukoilevaisuus, vanhin Suomen ev.lut. kirkon herätysliikkeistä.